Isä Teemun saarna

PYHÄ MESSU HELSINGIN MARIAN KIRKOSSA
 Saarna veljeskunnan 100-vuotisjuhla-messussa Pyhän Marian kirkossa 19. 8.2007 –
Isä Teemu Sippo
 
Rakkaat sisaret ja veljet,
Teillä useimmilla lienee omat kokemuksenne Jeesuksen Pyhän sydämen pappien veljeskunnasta. Niin minullakin. Veljeskun­nan juhla, muistaessamme sitä, kun sen perustaja isä Leo De­hon 100 vuotta sitten vieraili Helsingissä ja kun ensimmäiset Pyhän Sydämen papit tulivat Suomeen, antaa minulle aiheen omiin kokemuksiini perustuen yrittää sanoa jotain olennaista Jeesuksen Pyhän Sydämen papeista, varsinkin täällä Suomes­sa.
Kun nuorena miehenä tahdoin liittyä kirkkoon, niin ensim­mäinen katolilainen, johon tutustuin oli eräs Pyhän Sydämen pappi. Kun hän alkoi perehdyttää minua kirkon oppiin ja elä­mään, niin vähitellen hänen harras ja isällinen hahmonsa muodostui minulle esikuvaksi. Ei ihme, että ajan kuluessa aja­tus kutsumuksesta tulla itsekin papiksi alkoi kehittyä.
Yksi mielenkiintoinen seikka on vasta jälkeenpäin tullut mie­leeni. Nimittäin tuo pappi ei muistaakseni koskaan sanonut tai hän ei ainakaan painottanut olevansa Jeesuksen Pyhän Sydä­men pappi. Tässä seikassa näen jotakin tyypillistä Pyhän Sy­dämen pappien toiminnalle Suomessa vuosikymmenien ajan. He välttivät lähes ainoina pappeina Suomessa tuomasta esiin omia erityspiirteitään Pyhän Sydämen pappeina, ollakseen kaikille katolilaisille seurakunnissa niin sanotusti tavallisia pappeja, jotta katolisuutta Suomessa leimaisi kirkon yleinen valtalinja eikä yhden veljeskunnan omaleimaisuus. Kääntöpuoli tästä seikasta oli minulle se, että kun sitten me­nin tapaamaan piispaa selvittääkseni mahdollisuutta tulla pa­piksi ja kun hän kysyi minkälaiseksi papiksi halusin, en osan­nutkaan vastata, koska en tiennyt eroa hiippakuntapapin ja vel­jeskuntapapin välillä. Piispa sai itse arvioida kutsumustani ja hänen myötävaikutuksellaan minut lähetettiin Etelä-Saksaan, Freiburgiin, Saksan Pyhän Sydämen pappien opintotaloon koeajaksi. Siellä kohtasin suuren veljeskuntalaisten kommuni­teetin ja alusta asti koin oloni hyväksi siellä. Vaikka siellä vähitellen opin tuntemaan eron hiippakunta- ja veljeskuntapa­pin välillä, niin olin tehnyt jo sinne tultuani ratkaisun Pyhän Sydämen pappien hyväksi. Yhteiselämä Freiburgissa ja se vieraanvaraisuus, anteliaisuus ja laskelmoimaton ystävällisyys, jota siellä koin teki ratkaisun helpoksi. Nämä viimeksi maini­tut piirteet olen myöhemmin kohdannut usein eri puolilla vel­jeskunnan yhteisöissä.
Menin novisiaattiin, Maria Martentalin luostariin, joka sijaitsee Eifelin alueella, vuoristoisten metsien ja peltojen keskellä. Al­koi vakava kasvuprosessi veljeskunnan jäsenyyteen, elämään luostarilupausten mukaisesti, yhteiselämään veljeskunnassa. Kaikki se ei sujunut ilman vaikeuksia ja eräässä mielessä mi­nä niin kuin varmaan jokainen veljeskuntalainen pysyy novii­sina elämänsä loppuun saakka, tulematta koskaan aivan val­miiksi.
Yksi suuri novisiaattiin kuuluva asia oli rukouselämään tutus­tuminen ja sen omaksuminen. Varsinkin päivittäinen messu ja adoraatio, eukaristinen palvonta kuuluvat kaikkialla olennaisi­na asioina Jeesuksen Pyhän Sydämen pappien spiritualiteettiin ja elämään. Vaikka veljeskunta on aktiivinen ja apostolinen, niin varsinkin eukaristinen palvonta, rukous, hiljaisuus, viipy­minen, katsominen eukaristisen Kristuksen edessä, on selkeä kontemplatiivinen elementti veljeskunnan elämässä, jossa pa­lataan ikään kuin lähteelle, josta voidaan ammentaa voimaa apostoliseen elämään ja työhön.
 

Vuoden pituisen novisiaatin jälkeen annoin ensimmäiset luos­tarilupaukseni ja palasin Freiburgiin. Seurasi opintovuodet yh­dessä toisten kanssa luostariyhteisössä. Ja sitten koitti vihdoin papiksi vihkiminen ja paluu Suomeen.
Alku Suomessa oli haastavampi kuin olin kuvitellut. Suomeen tulo merkitse minulle nimittäin luopumista katolisesta miljöös­tä, suuresta luostariyhteisöstä ja sopeutumista pienen kahden hengen yhteisöön. Mutta voin kuvitella, miten paljon vaikeam­paa on ollut ja on edelleen niille monille hollantilaisille ja puo­lalaisille kanssaveljille, jotka sadan vuoden aikana ovat tulleet Suomeen. Sillä merkitseehän se edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös uuden, verrattain vaikean kielen oppimista ja so­peutumista erilaiseen kulttuuriin. Vaikka monet tänne tulleet veljet ovat itse ilmaisseet tahtonsa tulla Suomeen, heidän pe­rimmäisenä pontimenaan on ollut veljeskunnan yhteinen spiri­tualiteetti, jossa Pyhän Sydämen pappi kuuliaisesti vastaa Ju­malan ja veljeskunnan kutsuun "Ecce venio", "Katso minä tu­len. Sinun tahtosi täytän mielelläni". Tai Neitsyt Marian sana enkeli Gabrielille: "Ecce ancilla", "Minä olen Herran palvelija, tapahtukoon minulle sanasi mukaan". Monet kanssaveljet ovat kyllä sitten kiintyneet Suomeen, löytäneet täältä ystäviä, ja näin saaneet Suomesta uuden kotimaan.
Suomeen tultuani aloin tehdä papin pastoraalista työtä seura­kunnassa. Minuun teki suuren vaikutuksen se, miten veljes­kuntalaiset olivat rakentaneet seurakuntia, miten paljon pidet­tiin huolta varsinkin kirkosta kaukana asuvista ja miten paljon pantiin painoa henkilökohtaiseen kontaktiin. – Kuin itsestään selvänä asiana, toimittiin ja toimitaan edelleen ekumeenisessa työssä.
SCJ-papit antautuivat kokonaan Helsingin hiippakunnan palve­lukseen, jopa niin, ettei heillä moniin vuosikymmeniin ollut mitään yhteistä omaisuutta. Kaikki annettiin hiippakunnan käyttöön kirkon rakennukseksi Suomessa. Aivan oman lukunsa ansaitsevat ne monet veljet, joilla ei ollut pappisvihkimistä, jotka ahkeralla, pyyteettömällä tavalla an­tautuivat palvelemaan seurakuntia Suomessa.
Uskon, että selitys tälle suurpiirteisyydelle löytyy itse veljes­kunnan nimestä "Jeesuksen Pyhän Sydämen papit". Ristillä keihäällä puhkaistu Jeesuksen sydän on Jumalan pohjattoman rakkauden symboli. Tuo rakkaus herättää vastarakkauden Ju­malaan ja Jeesukseen Kristukseen sekä halun jäljitellä omassa elämässä tuota rakkautta. Apostoli Paavali sanoo: "Kristuksen rakkaus pakottaa meitä". Hänen rakkautensa ajaa toteuttamaan hänen sydämensä asenteita elämässä ja toiminnassa, antamaan kaikki voimat Jumalan valtakunnan ja ihmisten hyväksi. Siksi meidän on Pyhän Sydämen pappeina aina uudestaan kysyttävä itseltämme: olemmeko Jeesuksen Pyhän Sydämen pappeina todellisia Kristuksen rakkauden ilmentäjiä, "Rakkau­den profeettoja" ja "Sovituksen palvelijoita", joiksi elämän sääntömme meitä kutsuu? Minun ja meidän kokemuksiimme itsestäni ja muista kuuluu myös se, että loitonnumme tästä helposti tai peräti irtaudumme siitä.
On pieni juutalainen tarina. Siinä "vanha rabbi kertoo, miten erääseen juutalaiseen seurakuntaan tuli uusi rabbi ja kaikki piti järjestää ja valmistaa hänelle. Piti sisustaa talo, hankkia mo­nenlaisia tarvikkeita elämistä ja toimintaa varten, piti saada henkilö, joka huolehtii taloudesta jne. Kun kaikki oli vihdoin valmista, tuli paholainen ja anasti itselleen sen mikä oli kaik­kein kallisarvoisinta, keskeisintä ja olennaisinta. Kuitenkin ulkonaisesti kaikki jatkui ennallaan, elämä sujui järjestyneesti ja ulkonaisesti moitteettomasti. Vain olennainen puuttui. Ja vanha rabbi nousi seisomaan ja huusi järkyttyneenä kovalla äänellä: 'Herra paratkoon, näin ei saa tapahtua!' ”.
Veljeskunnan perustaja isä Leo Dehon sanoi kerran veljilleen: "Jätän teille kallisarvoisen aarteen, Jeesuksen Sydämen" ja paavi Johannes Paavali II lausui pyhän vuoden 2000 päätteek­si sulkiessaan Pietarin basilikan pyhän oven: ”Pyhä ovi sulje­taan, mutta Jeesuksen sydän pysyy meille avoimena”. – Pyhän Sydämen pappeina meidän on hyvä katsoa aina tuohon sydä­meen ja pitää tuo aarre elävänä keskuudessamme.
Veljeskun­nan rukouskirjassa "Thesauruksessa" on seuraava rukous: "Her­ra, luo meihin uusi sydän ja lahjoita meille uusi henki, jotta olisimme kuin avoin ovi Jumalalle ja ihmisille. Annamme it­semme kokonaan sinun käyttöösi ja palvelukseesi. Anna mei­dän tulla yhä enemmän sinun kaltaiseksesi, jotta olisimme kaikille rakkautesi elävä todistus". Aamen.
 
Teemu Sippo SCJ



17 marraskuu 2010