Isä Ryszard Misin luento

STELLA MARIS
18.8.2007 – Isä Ryszard Mis SCJ
 
Rakkaat ystävät, hyvät vieraamme!
Tämä juhlapäivä – Jeesuksen Pyhän Sydämen Pappien 100­-vuotisen työn ja Suomessa olemisen juhla, on erittäin hyvä hetki pysähtyä muistamaan kaikkia niitä, jotka ovat ennen mei­tä eläneet ja tehneet työtä tämän kansan ja kirkon hyväksi. Asia sai alkunsa nuoren papin, Wilfrid von Christiersonin aja­tuksissa. Kun hänet vuonna 1903 oli vihitty papiksi Ranskassa, hän aloitti heti ponnistelut päästäkseen työhön Suomeen. Kol­men vuoden kuluttua hän ohikin jo Pyhän Henrikin seurakun­nan kirkkoherrana ja tarvitsi apua työn järjestämisessä ja eri­laisten suunnitelmiensa toteuttamisessa.
Pariisin opiskeluajoilta isä von Christiersonin mieleen oli jää­nyt eräs ranskalainen pappi, jonka hän oli tavannut sosiaaliky­symyksiä käsitelleessä kokouksessa, ja toiveikkaana isä von Christierson kirjoitti hänelle. Tuo mies oli isä Leon Dehon, Pyhän Sydämen Pappien Veljeskunnan perustaja. Alustavien keskustelujen seurauksena isä Christierson esitti veljeskun­tamme perustajalle kutsun tulla tutustumaan Suomeen.
Vuoden 1907 heinäkuun loppupuolella isä Leo Dehon vieraili Suomes­sa ja päätti, että tähän maahan kannattaa sijoittaa nuoren sään­tökunnan papillisia voimia. Jo 17. päivänä elokuuta samana vuonna, siis lähes päivälleen 100 vuotta sitten, päätti Pyhän Sydämen veljeskunnan neuvosto yrittää perustaa SCJ-yhteisön Helsinkiin ja lähetti hollantilaisen isä Jan van Gijselin syys­kuussa työhön Suomeen. Hänen ensimmäiseksi työpaikakseen tuli Pyhän Henrikin seurakunta.
Jeesuksen Pyhän Sydämen pappien veljeskunnan historia Suomessa oli alkanut!
Isä von Christierson unelmoi ranskalaisista papeista, joita hän jostakin syystä piti parhaimpina pastoraaliseen työhön Suomeen. Isä Dehonilla valitettavasti ranskalaisia pappeja ei ollut tarjottava­na! Yli vuoden ajan isä van Gijsel oli täällä yksin, sillä vasta pääsiäiseksi vuonna 1909 myös Hollannista, vaikka puolan kielen opiskelujen takia Krakovan kautta, Suomeen saapui isä Johannes Buckx, hän, josta myöhemmin tuli Suomen ensim­mäinen katolinen piispa uskonpuhdistuksen jälkeen. Isä Johan­nes Buckx asettautui Viipuriin, jossa silloin oli myös pieni ka­tolinen kirkkoja seurakunta.
Seuraavana vuonna 1910 tänne tuli jopa kolme uutta Pyhän Sydämen pappia. äiti Ursula Ledoc­howskan Terijoelle perustama tyttöjen sisäoppilaitos ja novisi­aatti, Merentäti, sai vastaanottaa heistä kaksi, ja isä Wilhelm Meyerink jäi apulaiseksi Helsinkiin.
Suomeen saapuvien SCJ-pappien tilanne oli erittäin vaikea. Suomen suuriruhtinaskunnan kaksi katolista seurakuntaa olivat olleet ilman oikeaa pastoraalista huolenpitoa jo vuosikaudet. Kirkkoherroilla, jotka olivat samalla tsaarin armeijan sotilas­pappeja, ei ollut aika eikä ilmeisesti valmiutta antaa kaikille seurakuntalaisille sitä, mitä heille kuului. Pappeja oli vähän, yleensä kaksi, ja sotilastukikohtia oli eri paikkakunnilla run­saasti koko maassa. Etäisyydet varuskuntien välillä olivat pit­kiä ja inhimillisesti katsoen pappiparkojen työsarka oli mahdot­toman suuri. Helsingin ja Viipurin seurakunnat olivat käytän­nössä ilman kunnollista pastoraalista hoitoa ja huolenpitoa. Katolilaiset sotilaat olivat suurelta osin puolalaisia ja liettualai­sia ja heidän kappalaisensa olivat samaa rotua. Papit puhuivat puolaa, liettuaa ja venäjää, ja ajan kuluessa he hoitivat myös entisten sotilaiden perheitä, jotka usein asettuivat asumaan Suomeen. Kun maahan tuli yhä enemmän ulkomaalaisia, jotka liittyivät seurakuntiin, tilanne paheni pahenemistaan. Saksalai­set panimomestarit, italialaiset kauppiaat, ranskalaiset opettajat, ruotsinkieliset ja suomenkieliset suomalaiset, kaikki tarvitsivat ja vaativat papin palveluja tasapuolisesti.
Hiippakunnalla ei ollut mahdollisuutta antaa jokaiselle ryhmälle sopivaa pappia, eikä Uskontoasiain Ministeri ollut kiinnostunut Rooman usko­vaisten holhoamisesta. Tyytymättömyys, riidat, panettelut, juo­rut ja juonittelut rehottivat seurakuntalaisten keskuudessa ja suoranaiset taistelut erottivat toisistaan erikieliset ryhmät. Mo­nien silmissä puolalaiset papit olivat kaiken pahan ruumiillis­tumia. Silloisten katolilaisten oli vaikea väittää, että heidän yhteisönsä on esimerkillinen muille kristityille. Asialle todella piti tehdä jotain!
Isä Christiersonin suunnitelmiin kuului katolisen Kirkon irrot­taminen venäläisten alaisuudesta Suomessa, sillä silloisen hiip­pakuntajaon mukaisesti Suomi kuului Mohilevin arkkihiippa­kuntaan. Tämä hiippakunta oh perustettu Venäjän hallitsijoiden käskystä ja sen päämääränä oli pitää huolta kaikista katolilai­sista koko keisarikunnan alueella. Isa von Christierson ja myö­hemmin myös isä Dehon keskusteluissaan tulivat siihen tulok­seen, että pastoraalityön uudelleen käynnistämiseksi ja järjes­tykseen saamiseksi kaikkien katolilaisten yhteiseksi hyödyksi, olisi suoritettava Suomen seurakuntien siirtäminen Mohilevin arkkihiippakunnan alaisuudesta suoran Rooman alaisuuteen. Monien epätarkkuuksien ja yhtyeensattumusten vuoksi, hyvin todennäköisesti myös inhimillisten erehdysten ja virheiden takia, eikä vähiten siksi, että Suomessa elettiin tuolloin erittäin voimakkaan venäläistämisyrityksen alla, ns. toisen sortokauden (1909-1917) aikaa, koko tuo hanke kariutui ja päättyi hyvin ikävällä tavalla myös veljeskunnalle: SCJ-papit karkotettiin maasta, kirkkoherra erotettiin virastaan ja moneen vuoteen asi­alle ei voitu tehdä mitään. Vasta Suomen itsenäistyminen 1917 muutti tilanteen ja antoi katoliselle kirkolle uudet mahdollisuu­det.
Vaikka isä Dehonin rakkaus Suomea kohtaan oli hieman kärsi­nyt ikävien tapahtumien johdosta, hän kuitenkin suostui Uskon Levittämisen Kongregation ehdotukseen, että SCJ- veljeskunta­laiset menisivät takaisin Suomeen.
Vuonna 1920 Katolisesta Kirkosta Suomessa tuli itsenäinen. Tänne perustettiin Aposto­linen Prefektuuri ja sen johtajaksi nimitettiin isä Buckx. Hänen kanssaan tuli takaisin myös muita täällä työskennelleitä Pyhän Sydämen pappeja. Uusi kausi Kirkkomme elämässä oli koitta­nut! Valitettavasti suurimman osan työstä ja vastuusta kantoi­vat ulkomaalaiset papit, koska suomalaisia pappiskutsumuksia on tähän asti ollut niukasti. Hollannin provinssilla oli vastuu veljeskuntamme työstä Suomessa vuoteen 1980 asti, jolloin tänne tuli ensimmäinen puolalainen pappi. Sieltä, siis Hollan­nista, vuosikymmenien ajan Suomi sai pappeja, veljiä ja talou­dellista tukea.
Hitaasti ja suurella huolella ja hienotunteisuudella luterilaisia ja ortodokseja kohtaan, sekä suurella kärsivällisyydellä suoma­laista luonnetta kohtaan, laskettiin perustat ensimmäisille dia­spora yhteisöille, uusille seurakunnille ja lopuksi omalle hiip­pakunnalle. Rakennettiin uusia kirkkoja – Turku, Jyväskylä, Helsinki, Tampere, Kouvola. Nykyäänkin alueellisesti hyvin laajat seurakunnat kasvoivat yhä vahvemmiksi yhteisöiksi, jot­ka liittivät yhteen tuntemattomat, eri kulttuureista tulleet ihmi­set.
Kiitos tästä kuuluu näitä seurakuntia hoitaneille Pyhän Sy­dämen papeille!
He matkustivat voimiaan säästämättä ja pak­kasta pelkäämättä jatkuvasti satojen kilometrien matkoja, jotka erottivat seurakunnan keskuksista tämän maan katolisia koteja ja yksinaisia kirkkomme jäseniä. Katekeesiopetusta annettiin usein myös yksityisille ihmisille kaukana seurakunnan keskuksista.
Katekeettisten kesäleirien kautta pienimmät katolilaiset ja heidän perheensä kasvoivat yhteisen Kirkon yhteyteen, sen kirkon yhteyteen, josta yhä sel­vemmin on tullut heidän kirkkonsa, heidän hengellinen kotinsa. Nyt näillä katekeettisilla kesäleireillä on jo vuosikymmenien traditio ja niitä on järjestetty sisarten, pappien ja sittemmin maallikkojen voimiin.
Katekeesiopetuksen ohella Pyhän Sydämen papit panostivat Suomessa myös muihin työmuotoihin. Isä Theodor Schoema­ker perusti jo vuonna 1936 Pyhän Henrikin Nuorisoseuran, josta myöhemmin kehittyi Juventus Catholica. Sellaiset julkaisut kuin isä Wilhelm Hoversin vuonna 1938 perustama katolinen aikakauslehti, Kellojen Kutsu – Klockorna Kalla, josta myö­hemmin syntyi hiippakuntalehti Fides sekä seurakuntien lehdet, auttavat edelleen uskovia katolisen identiteetin ja yhteyden vahvistamisessa.
Tiedottaminen kirkollisesta elämästä oli vel­jeskuntani prioriteetteja ja isä Jacobus Reijndersin vuonna 1962 perustama Katolinen Tiedotuskeskus oli vain tämän kehi­tyksen looginen johtopäätös. Tiedottaminen ja julkaisutoiminta on toteutunut suomen- ja ruotsinkielisten teologisten, pastoraa­listen ja katekeettisten teosten julkaisemisessa. Informaatio­kurssillakin on jo vankka pohja ja perinne.
Kirkon kasvu on niin nopeaa ja vakuuttavaa, että vuonna 1955 Pyhä Istuin nosti silloisen Apostolisen Vikariaatin hiippakunnan tasolle perustaen Helsingin hiippakunnan. Se tarkoitti uusia tehtäviä ja uusia velvollisuuksia kaikille papeille. Kirkon lain mukaan hiippakunnan toiminta edellyttää erilaisten virastojen, toimikuntien, neuvostojen, virkojen ym. perustamista ja hoita­mista. Pieni ryhmä, sama pastoraalityön rasittama pappisjouk­ko, sai lisää vaativaa työtä. Hiippakunnan tuomioistuin, Katekeettinen Keskus, Pappienneuvosto, Pastoraalineuvosto, ovat nykyään itsestäänselvyyksiä, mutta niiden perustaminen ja käynnistäminen ei todellakaan ollut lasten liekkiä.
Veljeskunta saa kiittää Jumalaa tästä armosta ja työstä, jota Suomeen tulo sille merkitsi. Tänään Katolisella Kirkolla Suo­messa on tukeva rakenne ja se muodostaa elävän ja jatkuvasti kehittyvän yhteisön. Sen jäsenet edustavat yli sataa kansalai­suutta ja puhuvat enemmän kuin 70 kieltä! Tämä on Pyhän hengen toiminnan ihme, joka toteutuu meidän silmiemme edes­sä ja johon me Pyhän Sydämen Veljeskunnan papit olemme työllämme antaneet oman osuutemme.
 Meillä on oikeus iloita, sillä voimme sanoa, kiitos meidän kanssaveljiemme uhrauksien ja uskollisuuden Jumalan armolle, Suomen maaperälle on syn­tynyt uudelleen Euroopan nuorin paikallinen kirkko. Olkoon tämä päivä juhlapäivä kaikkien niiden kunniaksi, jotka ovat antaneet elämänsä tämän kirkon hyväksi!
Samalla kun muistamme kiitollisuudella ja kunnioituksella niitä kanssaveljiämme, jotka uurastivat täällä uskossa ja kuoli­vat näkemättä sitä, mitä me saamme tänäkin nähdä, olkoon tämä juhlapäivä meille kutsuja kehotus avata omat silmämme ja sydämemme!
 Tehdäksemme sitä, mitä Jumalan lasten kuu­luu. Eikö olisi jo korkea aikaa sanoa: Anteeksi veli, anteeksi sisar? Varsinkin täällä Suomessa me olemme niin kirjavaa joukkoa, että eikö olisi jo korkea aika sanoa: olemme kaikki saman Isän lapsia! Meillä kaikilla on Jumalan lahjoja, joita olemme velvolliset jakamaan toistemme kanssa ja toistemme hyväksi.
 Tehdäksemme sen, mistä meidät tässäkin maassa Jumalan lapsiksi tunnetaan. "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne!" (Joh. 13: 34-35)
Olkoon tämä päivä kiitosjuhla Herrallemme kakista armolah­joista, joilla Hän tämänkin vuosisadan aikana on siunannut meitä ja Veljeskuntaamme ja meidän kauttamme tätä maata ja sen Kirkkoa. Aamen
 
isä Ryszard Mis SCJ



17 marraskuu 2010