Isä Ryszard Misin luento II

HELSINGIN PYHÄN HENRIKIN SEURAKUNNASSA 23. 8.2007
 
Ensimmäiset SCJ:n vuodet Suomessa 1906–1911 – Isä Ryszard Mis SCJ
 
 
Johdanto
Sata vuotta Suomessa vaikuttaneen veljeskunnan Jubileum­-juhla kutsuu myös katsomaan taaksepäin ja tutustumaan men­neisyyteen. Jeesuksen Pyhän Sydämen pappien veljeskunnan Suomeen tulo 100 vuotta sitten on sen arvoinen, että tuon ta­pahtuman historiaan ja sen ajan olosuhteisiin kannattaa tutus­tua. En aio käydä läpi koko 100 vuoden ajanjaksoa, koska luulen olevani valmistautumaton siihen. Sen sijaan haluan kes­kittyä aivan alkuvaiheeseen, siis siihen ajankohtaan, jolloin SCJ pappien Suomeen tuloa suunniteltiin ja se toteutettiin. Ky­seessä oleva aika kattaa siis vuodet 1906- 1911. Tuntuu siltä, että juuri silloin Katolinen Kirkko on syntynyt uudestaan Suo­men maaperälle, ja niin kuin jokainen syntyminen, sekin oli hirveän kivulias.
Voidaan sanoa, että Katolinen Kirkko Suomessa on Euroopan nuorimpia paikalliskirkkoja, sillä vuosisatojen ajan sekä sen toiminta että katolisen uskon tunnustaminen oli kiellettyä koko Ruotsin valtakunnan alueella. Näiden määräysten rikkomises­ta rangaistiin ankarasti. Norrköpingin valtiopäivien (v.1604) päätösten mukaan "ketään vieraan uskonnon tunnustajaa" ei voitu suvaita eikä sallia hänen hoitoonsa virkoja eikä toimia. Luterilaisesta uskosta luopumisesta saattoi olla seurauksena omaisuuden menetys, maasta karkotus ja pahimmassa tapauk­sessa jopa kuoleman rangaistus. Muutamaa vuotta myöhem­min – vuonna 1617 – Örebron valtiopäivillä päätettiin selvin sanoin: „Ken ikinä(…) kääntyy paavin oppiin, hänellä ei mil­loinkaan ole oleva kotia eikä asuinpaikkaa Ruotsin rajojen si­säpuolella. Älköön hän myöskään saako täällä perintöä tai mitään muuta oikeutta, vaan pidettäköön häntä… kuolleen veroisena ja olkoon maanpakolaisena kaikkialla Ruotsissa. Kaikki katolilaiset, sekä Ruotsissa syntyneet että ulkomaalai­set, lähtekööt hengen ja omaisuuden menetyksen uhalla maasta kolmen kuukauden kuluessa. Jos joku oman maan kansalainen sen jälkeen vielä maassa tavataan katolilaisena, hän saakoon rangaistuksen meidän käskyjemme ylenkatsojana ja kavaltaja­na". Vielä vuonna 1735 säädetyn lain mukaan „voitiin tutkia ja rangaista sellaisiakin henkilöitä, joiden epäiltiin hiljaisuu­dessa kannattavan 'harhakäsityksiä".
Näin ankara lainsäädäntö ei voinut olla vaikuttamatta todelli­suuteen. Jos ei oteta huomioon niitä harvoja hetkiä, jolloin Suomen maaperällä vieraili joku katolilainen -joista Kalevi Vuorela on hyvin seikkaperäisesti kirjoittanut teoksessaan Fin­landia Catholica, voidaan sanoa, että katolisuuden jäljet oli poistettu tästä maasta hyvin perusteellisesti.
Eräs toinen asia, joka on välttämätöntä ottaa huomioon, on nimittäin se, että kyseisenä aikana myös Suomen poliittinen tilanne oli hyvin vaikea. Suomen rajoitettu itsehallinto oli aina kenraalikuvernöörin valvonnan alaista ja päätökset koskivat usein ainoastaan tapaa, miten kenraalikuvernöörin tahtoa toteu­tettiin.
Näin tapahtui esim. Henrikin kirkon rakentamisen yh­teydessä. Määräys rakentamisesta tuli Venäjältä ja Helsingis­sä päätettiin pelkästään, mihin sen sai rakentaa. Tämäkin seikka on hyvä pitää mielessä, kun yritetään ymmärtää, niitä ja mistä syystä sitä tai tuota on tapahtunut niinä vuosina, jol­loin Katolinen Kirkko oli syntymässä uudestaan Suomen maa­perälle.
 Venäläistä hallintotapaa yleensä ei ole helppo ym­märtää, varsinkaan jos ja kun kyseessä ovat länsimaisessa hallintokulttuurissa kasvaneet henkilöt. Venäläisessä poliittisessa kulttuurissa kirjoittamattomana sääntönä on niin silloin kuin tänäänkin se, että laki on olemassa, mutta siihen ei vält­tämättä tarvitse suhtautua kovin vakavasti. Jos asiat sujuvat mutkattomasti, esim. kenraalikuvernöörin suojeluksella, kaikki on kunnossa. Jos joku asia mutkistuu tai joku henkilö tai asia halutaan nujertaa – silloin käyttöön otetaan voimassa olevat lain pykälät. Tuntuu siltä, että tämä tosiasia on joskus unoh­dettu.
Toisaalta myös juuri XX vuosisadan alun poliittiset ja uskon­nolliset virtaukset vaikuttivat ilman muuta voimakkaasti henki­löihin, jotka osallistuvat tähän prosessiin. Tapahtumat Venä­jällä, ja varsinkin vuoden 1905 kriisi, vahvistivat sekä poliitti­sia vapaus- ja itsenäisyyspyrkimyksiä että uskonnollisia toi­veita kirkkojen itsenäistymisestä ja uskonnon harjoittamisen vapaudesta. Venäjän poliittinen ja hengellinen sortovalta oli silloin jo näkyvästi murenemassa, mutta sen aliarvioimisesta piti aina maksaa kallis hinta.
 
Mohilevin hiippakunta
Kaikissa Katolista Kirkkoa Suomessa koskevissa kirjoituksissa mainitaan Mohilevin arkkihiippakunta, johon Helsingin ja Vii­purin seurakunnat hallinnollisesti alusta lähtien kuuluivat. Jos­kus tuntuu siltä, että Mohilev oli syynä siihen, että katolinen kirkko ei voinut kehittyä Suomessa. Se tukahdutti sen elämän ja oli yleensä pääsyyllinen kaikkeen pahaan, mitä täällä on tapahtunut. Etsin kauan tietoja tästä arkkihiippakunnasta, eikä se ollut helppoa. Kaikki Katolisen Kirkon arkistot olivat Neu­vostoliiton aikana kiinni, ja nykyisinkin niiden löytäminen, käyttämisestä puhumattakaan, ei ole mikään yksinkertainen asia. Noita arkistoja ei yksinkertaisesti ole tutkittu, eikä luotet­tavia, lähteisiin perustuvia tietoja siis ole. Mohilevin arkkihiip­pakunnan alku ulottuu keisarinna Katariina II (1762-1796) aikoihin.
Ennen vuotta 1772 Venäjän Keisarikunnan alueella ei ollut minkäänlaista katolista hierarkiaa. Siellä asui noin 10 000 ranskalaista, italialaista, saksalaista ja puolalaista katoli­laista. He asuivat suurissa kaupungeissa Venäjän länsialueilla ja olivat enimmäkseen diplomaatteja, insinöörejä, kauppiaita jne. Heidän hengellisistä tarpeistaan pitivät huolta sääntökun­tapapit, jotka olivat suoraan Uskon Levittämisen Kongregaati­on alaisia. Vasta silloin, kun Venäjä otti haltuunsa Puolan alu­eet, joiden asukkaiden enemmistö oli katolilaisia, tarpeelliseksi tuli myös hallinnollisen kirkollisen järjestyksen luominen.
Kun Venäjä v. 1772 otti haltuunsa osan Valkovenäjää, joka siihen asti oli ollut Puolan osa, ja jonka alueella oli n. sataatu­hatta katolilaista palveleva kirkollinen hallintojärjestelmä, pe­rustettiin keisarinnan käskystä v. 1773 ns. Valkovenäjän hiip­pakunta. Tämän hiippakunnan keskukseksi määrättiin Dniep­rin rannalla sijaitseva Mohilevin kaupunki, jossa oli jo silloin ortodoksisen kirkon hallinnollinen ja teologinen keskus. Pää­tös tehtiin ilman Vatikaanin suostumusta.
Seuraavan vuoden aikana perustettiin piispanvirasto ja sen hoi­tajaksi nimitettiin Vilnan apulaispiispa Stanislaw Bohusz Siestrzencewicz, tietenkin Vatikaanista kysymättä. Jotta hal­linnolliset ristiriidat Katariina Ilja Vatikaanin välillä eivät olisi menneet liian pitkälle, antoivat Venäjään liitettyjen alu­eiden hiippakuntien piispat piispa Siestrzencewiczille kaikki tarvittavat valtuudet.
Paavi Klemens XIV vahvisti tämän toi­menpiteen antamalla 20. 11.1774 Mohilevin piispalle valtuudet pitää huolta kaikista katolilaisista, jotka asuivat koko Venäjän Keisarikunnan alueella. Tämä asia pitää muista, kun kysy­tään, miksi suomenkieliset ja ruotsinkieliset suomalaiset kato­lilaiset olivat Mohilevin arkkihiippakunnan alaisina. Siitä läh­tien kun Suomi valloitettiin ja liitettiin Venäjän Keisarikun­taan, tuli kaikista suomalaisista katolisen kirkon jäsenistä Mo­hilevin arkkihiippakunnan jäseniä.
Seuraava Katariina II:n itsevaltainen päätös koski Mohilevin hiippakunnan korotta­mista arkkihiippakunnan tasolle ja sen piispan nimittämistä arkkipiispaksi Katolisen Kirkon johdon lupaa kysymättä. Tä­mä tapahtui 28. 11.1782.
Kaksi päivää myöhemmin paavi Pius VI sai keisarinnalta tiedon tapahtuneesta. Se tietysti osoitti „ve­näläisittäin" kuinka suuressa arvossa Katariina II piti katolista kirkkoa ja sen johtoa. Täytyy sanoa, että Vatikaanin diploma­tia toimi tässä tilanteessa rauhallisesti, äkillisiä reaktioita vält­täen, ja seuraavana vuonna -15. IV.1783 – Pius VI Onerosa pastoralis officii cura – asiakirjalla saneerasi juridisen tilanteen perustamalla kanonisen lain mukaisesti Mohilevin metropolin, eli arkkihiippakunnan. Neuvottelut ja viralliset toimenpiteet hoiti Warsowan nuntius G.A. Archetti, joka näiden asioiden hoitamisen johdosta oleskeli Pietarissa noin vuoden ajan – ke­säkuusta 1783 heinäkuuhun 1784. Hän mm. myönsi Mohile­vin piispalle arkkipiispan arvonimen ja vihki Pietarissa pyhän Katariinan kirkon, josta tuli Metropolitanin kirkko vaikka ark­kihiippakunnan katedraali-kirkko oli Mohilevissa. Lisäksi hän vihki arkkipiispalle apulaispiispan. Tällä tavalla vältettiin Ve­näjän Katolisen Kirkon syntyminen ja säilytettiin yhteys Roomaan.
 Vuosina 1793 ja 1795, toisen ja kolmannen Puolan jaon seura­uksena, liitettiin Venäjään alueita, jotka kuuluivat Vilnan, Luck'in, Kiovan ja Kamieniec'in hiippakuntiin. Myös vuonna 1795 keisarinna Katariina II, taas neuvottelematta Vatikaanin kanssa, päätti kaikkien em. hiippakuntien lakkauttamisesta, ja määräsi nämä alueet Mohilevin arkkihiippakuntaan kuuluvik­si.
On hyvin vaikea saada tarkkoja lukuja, jotka voisivat kuvata tämän Metropolitanin suuruutta. Jollakin tavalla tilannetta ku­vaa tilasto, joka kertoo, että ennen 1.maaihnansotaa, eli vuonna 1914, Venäjän Keisarikunnan alueella oli 1 158 katolista seu­rakuntaa, yli 5 miljoona uskovaa, 2194 pappia ja yli 1300 kirk­koa ja kappelia . Kun otetaan huomioon etäisyydet, seurakunti­en lukumäärä, ja piispan asema Venäjän Keisariin ja Roo­maan nähden, tuntuu ymmärrettävältä, että Suomen piskuinen katolilaisten joukko ei todellakaan voinut olla erityisen huolen aiheena.
 
Von Christierson Suomessa
Katolisen Kirkon uudenajan historian merkittävin henkilö on isä Wilfrid von Christierson, ensimmäinen suomalaista suku­juurta ollut katolinen pappi reformaation jälkeen. Hän opiskeli papiksi Ranskan huippulaitoksiin kuuluneessa Saint Sulpise'n pappisseminaarissa, Pariisissa ja papiksi hänet vihittiin vuonna 1903. Alusta lähtien isä Wilfrid halusi tehdä pastoraalista työ­ tä Suomessa, mutta tuntuu siltä, että hänen kuvansa tuosta työstä ja sen edellytyksistä olivat hyvin kaukana todellisuudes­ta. Hän nimittäin alusta asti yritti järjestää oman papillisen toimintansa Suomessa Mohilevin arkkihiippakunnasta riippu­matta, mikä käytännössä oli mahdoton pyrkimys.
Jokainen vihitty pappi kuuluu joko hiippakuntaan tai veljeskuntaan, joka ehdottaa häntä vihittäväksi. Isä Wilfrid kuului Vannes'in hiip­pakunnan papistoon, jonka joukosta hänen nimensä löytyy vielä vuoden 1913 listoilta. Voi olla, että silloin ei oltu niin tarkkoja sen suhteen, missä kukin pappi työskenteli, mutta ratkaisevissa tilanteissa nämäkin asiat kuitenkin kaivettiin esiin. Saadakseen työluvan Suomen alueelle isä von Christier­sonin oli pyydettävä sitä juuri Mohilevin arkkihiippakunnalta. Kuitenkin hän on koko ajan toiminut ja käyttäytynyt niin kuin Suomi olisi vain ikävän erehdyksen johdosta liitetty Venäjän puoleisen arkkihiippakunnan osaksi. Sitä, miten tarmokkaasti nuori pappi Wilfrid von Christierson ryhtyi toteuttamaan suunnitelmansa, kuvaa vaikka se seikka, että kun hänet oli vihitty papiksi heinäkuun 3.pvnä v.1903, hän sai jo saman vuoden elokuun 2l .pvnä vastauskirjeen dominikaani-isä Schumppilta Pietarista, jossa viimeksi mainittu selittää hänelle, että pappi ei toiminnassaan ole riippumaton kirkollisesta vallasta. „Ei ole epäilystäkään siitä, että Suomi kuuluu Pietarin metropoliitan toimivaltaan. Kun olet kerran antanut valan, olet hänestä riippuvainen. (…) Neuvoisinkin, että menet Tukholmaan ja teet siellä työtä vuoden tai pari. Sieltä pääset helposti Suomeen ja voit aloittaa apostolaattisi". Näin tapahtuikin. Isä von Christierson pääsi Suomeen Ruotsin kautta vuonna 1906.
Wilfrid von Christiersonin ja isä Schumpp'in kirjeen vaihdosta ilmenee, että yhtenä vakavana ehtona nimitykselle Helsingin seurakunnan hoitajaksi oli venäjän ja puolan kielen taito, joka Christiersonilta puuttui. Isä Schumpp jopa painosti nuorta pap­pia ainakin venäjän kielen opiskelemisen aloittamiseen. Asia kuitenkin venyi ja vuoden 1905 tapahtumien ja samana vuonna julistetun uskonnonvapausmanifestin johdosta kirkon tilanne lieveni sen verran, että 17.6.1906 isä Wilfrid von Christierson sai nimityksen Helsingin seurakunnan hoitajaksi.
Tämä on kieltämättä Katolisen Kirkon nykyajan historian tärkeimpiä ajankohtia Suomessa. Vuosisatojen jälkeen maassa oli taas toimimassa suomalainen katolinen pappi, jolla oli vahva tahto elvyttää Katolisen Kirkon pastoraalista toimintaa ja antaa suomalaisille heille kuuluva paikka oman kirkkonsa elämässä ja kehityksessä. Seuraava askel Suomen seurakuntien itsenäis­tämiseksi tai „eroamiseksi" Mohilevista tulisi olemaan jo pal­jon vaikeampi, sillä siihen tarvittaisiin enemmän pappeja ja mahdollisesti sisariakin, joiden rooli seurakuntien elämässä on aina ollut hyvin tärkeä.
Olennaista arvioimisessamme on se tosiasia, että Wilfrid von Christiersonilla oli jo ennen Suomeen tuloaan valmis suunni­telma Mohilevista riippumattomasta Apostolisesta Vikariaatis­ta. Koko hänen toimintansa Suomessa oli alistettu tämän suunnitelman toteuttamiseksi. Täytyy korostaa, että onnistues­saan suunnitelma olisi itse asiassa ollut suureksi eduksi Katoli­selle Kirkolle Suomessa, mutta valitettavasti sen takana olivat myös isä von Christiersonin henkilökohtaiset heikkoudet, ko­kemattomuus, hänen „vähemmän" nöyrät pyrkimyksensä ja – joskus tuntuu siltä – luonteen kiivaus ja todellisuuden tajun puute.
 
Ensimmäiset kontaktit isä Dehonin kanssa
Wilfrid von Christierson tutustui Isä Dehoniin vuonna 1900, kun hän lomansa aikana oleskeli Val de Bois nimisessä kau­pungissa ja osallistui siellä kokoukseen, jossa isä Dehon puhui Paavi Leo XIII sosiaaliopetuksesta. Myöhemmin Wilfrid­opiskelija osallistui vielä toiseenkin tapahtumaan, 800 papin kokoukseen Bourges'ssa, jossa isä Dehon piti osanottajille omantunnontutkisteluja. Nuo tapaamiset ilmeisesti juurtuivat syvälle Wilfridin muistiin, koska hän vuonna 1907 otti khra Chedaille'n välityksellä yhteyttä isä Dehoniin. Isä Dehonin vastauskirjeestä voidaan päätellä, että isä Christierson on pyytänyt häneltä apua Suomen Katolista Kirkkoa koskevan suunnitelmansa toteuttamisessa. Mainitussa kirjeessään isä Dehonille isä Christierson on pyytänyt papin ja mahdollisesti sisartenkin lähettämistä hänen avukseen. Ja hän saa myöntei­sen vastauksen, vaikkakin asialle on alusta asti asetettu selviä ehtoja: „Tiedätte, että olemme sääntökuntalaisia. Sääntöm­me vaativat meitä elämään yhteisössä. Siksi voimme lähettää yhden papin vain tilapäiseen toimeen toivoen samalla, että lähitulevaisuudessa riittäisi työtä ja leipää kolmelle papil­le".(…) Toivomienne sisarten tehtäväksi oletan teidän suunnittelevan opetustointa. Yritän saada Saksasta tai Luxem­burgista sisaria, jotka osaavat saksaa ja ranskaa". Samassa kir­jeessä isä Dehon pyytää lisätietoja Suomen ilmastosta ja 4.helmikuuta 1907 päivätyllä kirjeellään von Christierson laajakantoisesti kertoo Suomesta ja omasta käsityksestään Suomen kirkon tilanteesta:
 
„Katolinen pappila Helsinki 4. helmikuuta 1907
 
Kunnianarvoisa Isä!
 
Olen juuri saanut teidän ystävällisen kirjeenne ja annan teille heti lisää tietoja.
Rakas Suomenmaa on ollut täysin hylättynä melkein 40 vuot­ta.
Vuoteen 1894 saakka, 25 vuoden ajan, katolisuutta edusti Suomeen sijoitetun venäläisen armeijan puolalainen sotilas­pappi. Muutaman kymmenen vuoden ajan täällä on toiminut saksalaisten sisarten ja saksalaisen papin ylläpitämä koulu, mutta noin vuonna 1880 kaikki loppui, mikä johtui puolalais­ten juonittelusta, kun hyväntekijänä toiminut kreivitär Adler­berg kuoli.
Vuodesta 1894 lähtien on täällä ollut toinen toisensa perään kuusi puolalaista pappia, jotka kuuluivat Mohilevin hiippakun­taan, jonka istuin on Pietarissa. Kahta lukuun ottamatta kaikil­la näillä papeilla on ollut huono maine. Heidän nimensä on esiintynyt poliisin kirjoissa siveellisyysrikosten yhteydessä. Kyseisenä aikana 25.000 frangin suuruinen perintö on tuhlattu ja saapuessani tänne heinäkuussa 1906 seurakunta oli velkaa yli 3000 frangia. Minkäänlaista kirjanpitoa ei ollut ja minun piti sanoa irti tehtävistään epäluotettava asiainhoitaja. Olen ensimmäinen Suomessa syntynyt ja täällä kasvatettu pappi reformaation jälkeen. Äiti on irlantilainen.
Toukokuussa Suomessa kokoontuu uudet valtiopäivät, jolloin päätetään täydellisestä omantunnonvapaudesta, toivottavasti ei Ranskan mallin mukaan. Meille suomalaisille katolilaisille jää kuitenkin tehtäväksi päästä vapauteen puolalaisten holhouksesta, joka ei sovi meille ollenkaan. Viime vuoden maaliskuussa kardinaali Merry del Val lähetti minulle äitini välityksellä seuraavan viestin: "Sanokaa pojallenne, että olemme hyvin onnellisia siitä, että hänen kauttaan pääsemme Suomeen ja heti, kun hän on saanut avukseen kaksi pappia, Suomen muodostaminen apostoliseksi prefektuuriksi' olisi lähellä ratkaisuaan”. Minun pyrkimykseni on houkutella tänne ranskalaisia tai belgialaisia pappeja ja sääntökuntalaisia, jotka osaavat saksaa ja italiaa, ja saada Suomi niin pian kuin mahdollista apostoliseksi prefek­tuuriksi, sillä puolalaisen papiston vaikutus katolisuuteen tääl­lä on ollut, kuten voitte arvata, sangen tuhoisa. Seurakunnan varat ovat noin 3000 frangia. Ne on saatu seura­kunnalle kuuluvasta rakennuksesta, joka sijaitsee kirkkoa vas­tapäätä olevalla tontilla. Satunnaiset tulot, vuokrat kirkonpen­keistä ja muut sekalaiset tulot nostavat loppusumman 6325 frangiin. Ja kulut ovat 2840 frangia. Mutta suunnitelmissa on hävittää vanha rakennus syyskuun alussa. Sen tilalle rakennu­tamme vuokratalon, jonka toivomme antavan riittävän tuoton, jotta sitä kannattaa yrittää. Ajattelen majoittavani pappisvelje­ni siihen taloon ja jättäisin pappilan sisarille koulua varten. Muutaman vuoden kuluttua voidaan rakentaa kirkkoa ympä­röivälle tontille uusi pappila ja koulu, mutta sitä varten tarvit­taisiin joku hyväntekijä lahjoittamaan minulle rahaa tai lainaa ilman korkoa. Eräs seurakuntalainen lainaa minulle 200.000 frangia kirkkoa vastapäätä olevan kiinteistön rakentamiseen, ja loput 200.000 frangia saan lainaksi pankilta tonttiin kiinni­tettyä hypoteekkia vastaan; tontti on arvioitu yli 100.000 frangin arvoiseksi.
Suositusten perusteella Uskon levittämisen kongregaatio on osoittanut minulle avokätisesti 3000 frangin suuruisen summan vuonna 1906. Jotta voisimme päästä toivomaani ratkaisuun, tämän rahasumman tulisi olla suurempi ottaen huomioon seu­rakunnan ja Suomen apostolaatin tarpeet. Tällä hetkellä olen täällä ainoa pappi ja Suomi on yhtä suuri kuin Englanti, mutta sen asukasluku on tuskin kolmea miljoonaa. Tämä on varalli­suustilanteemme. Ilmastosta muutama sana: kuiva pakkanen, jolloin aurinko paistaa kirkkaasti, mutta ei lämmitä, vaihtelee – 5:stä –25:een C-asteeseen. Pari viikkoa sitten oli lämpötila viiden päivän ajan –25 ja –30 asteen välillä. Mutta sellainen ei kestä pitkään. Tänään on –5 astetta Celsiusta. Sisällä huo­neissa lämpötila on 16–19 astetta, niitä lämpötilaa teillä Ranskassa ei ole koskaan tai on harvoin minun St. Sulpicen kokemusteni mukaan. Täällä talot on rakennettu kestämään kovia pakkasia.
Maassa on kaksi virallista kieltä: ruotsi ja suomi. Venäjää puhuvat vain sotilaat ja muutamat kauppiaat. Suomea hallitsee senaatti, oma lainsäädäntö, oma yksikamarinen eduskunta, johon jopa naisilla on vapaa pääsy. Tsaaria edustaa kenraali­kuvernööri, tällä hetkellä N. Gerard, jota arvostetaan täällä suuresti hänen sovinnollisuutensa ja (?) vuoksi.
Yhteenveto: Ruotsissa olen nähnyt kuinka saksalainen mentali­teetti toimii, siksi haluaisin Suomeen muuta. Itse apostolinen vikaari on sanonut, että saksalaisista ei pidetä ja että ranskalaisilla on enemmän annettavaa. Suomeen on perustettu kaksi seurakuntaa, Helsinkiin ja Viipuriin, mutta Mohilevin hiippakunta on hylännyt ne täysin. Miesmuistiin on ollut ainoastaan yksi ainoa vahvistus. Helsingissä on kirkko, jolla on suuri tontti ja sille rakennettu pappila sekä kirkkoa vastapäätä kiinteistö. Viipurissa on kap­peli ja pappila. Näiden kirkkojen välillä ei voi syntyä kilpailua ja tulevaisuus on taattu. Protestanttien keskuudessa on havait­tavissa voimakasta kehitystä kohti suvaitsevaisuutta ja libera­lismia. Terveellinen ja kylmä ilmanala on oikein siedettävä varsinkin, kun otetaan huomioon, että asunnot ovat mukavia. Olisin hyvin kiitollinen, kunnioitettava isä, jos voisitte lähet­tää tänne jonkun katsomaan ennen kuin määräätte kaksi pap­pia tulemaan tänne. Sisarten kysymys on erittäin kiireellinen. Edestakainen matka Pariisin ja Helsingin välillä maksaa 250 frangia. Toivon, että nämä yksityiskohdat tutustuttavat teidät riittävästi olosuhteisiimme, jotta voisimme toivoa sääntökun­tanne tulevan avuksemme.
Kunnioittavasti Wilfrid von Christierson Kirkkoherra"
 
Pari viikkoa myöhemmin isä Wilfrid lähettää isä Dehonille kopion muistiosta, jonka hän on lähettänyt isä Herzogille, jonka kanssa hän myös neuvotteli samoista asioista. Muistiossa hän korostaa: "Suomen senaatti kokoontuu toukokuussa ja yleinen uskonnonvapaus kuuluu ensimmäisiin käsiteltäviin asioihin. Suomen kansalla on sangen todellinen käsitys vapau­desta ja tämä pieni kansa on taistellut kärsivällisesti ja järke­västi askel askeleelta venäläistä jättiläistä vastaan, jotta kan­san vapaus säilyisi. Puuttuu vain sydämen tunteiden kehittä­minen. Tämä tapahtuu katolilaisuuden kautta. Siksi täällä tarvitaan ranskalaisia, joilla on sydän ja järkeä, jotta tälle rak­kaalle kansalle voidaan antaa sitä, mitä siltä puuttuu. Tästä syystä, arvoisa isä johtaja, toivon Sallimuksen lähettävän mi­nulle kohta ranskalaisia lähetystyöntekijöitä. Heidän myötä tulisi mahdolliseksi perustaa Suomeen apostolinen prefektuuri" .
Pari viikkoa myöhemmin isä Wifrid sai vastauksen: "Luulen, että voimme lähettää teille kaksi pappia kesällä. (…) Yritäm­me saada joitakin pappeja, jotka osaavat slaavin kieltä. Minne voisimme lähettää heidät opiskelemaan tätä kieltä? Ehkäpä Krakovaan?" .
Isä von Christiersonin ihastuminen ranskalaisiin pappeihin melko varmasti on saanut alkunsa hänen Pariisin opiskelunsa aikana ja siksi hän näki juuri ranskalaiset papit lähetystyönte­kijöinä Suomessa. Isä Dehonilla ei kuitenkaan ollut juuri rans­kalaisia pappeja siihen työhön ja hän etsi halukkaita hollanti­laisten nuorten pappien keskuudesta.
Juuri silloin SCJ­ Veljeskunta Hollannissa oli nopeassa kasvussa ja varsinkin nuoret papit olivat hyvin halukkaita lähtemään lähetysmaihin. On myönnettävä, että isä Dehon toimi tässä asiassa pitkälti ainoastaan isä von Christiersonin antamien tietojen varassa, ja hänellä oli aika hämärä kuva koko Suomen kirkon tilanteesta. Ihmetyttää varsinkin se seikka, että niin kokenut ja Vatikaania läpikotaisin tunteva kirkonmies ei oivaltanut ansaa, joka vaani yrityksessä toimia niin kuin Suomen seurakunnat olisivat irral­lisia ja vapaita koko kirkollisesta hallintojärjestelmästä.
Muu­ten, asiasta toiseen, hänen – kiltisti sanottuna – "asioiden vä­häinen tuntemuksensa" tulee esille vaikkapa tuossa vaiheessa, jolloin hän suostuu lähettämään pappejaan opiskelemaan "slaavin kieltä". Hän ehdottaa opiskelupaikaksi Krakovaa tai jopa Prahaa, mikä kertoo, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että yhtä slaavin kieltä ei ole olemassa ja että sekä liet­tualaisilla että puolalaisilla on täysin erilaiset kielet.
Suomen vierailun jälkeen monsignore Benignille antamassaan selostuksessa isä Dehon kertoo omia vaikutelmiaan tuosta matkasta: „Kävin Suomessa heinäkuun lopussa. (…) Vietin muutaman päivän pääkaupungissa Helsingissä kirkkoherra Wilfrid von Christiersonin luona. (…) Poliittisesti suomalaiset ovat olleet jo vuosisadan ajan riippuvaisia Tsaarista, eivätkä he pyri mihinkään muuhun. He haluavat ylläpitää omat alueelli­set vapaudet (…). Heillä on venäläisiä paljon korkeampi sivis­tystaso. Heillä on hyvin vähän lukutaidottomia. (…) Siellä on n. 150 seurakuntalaista, jotka ovat peräisin kaikista roduista, kielistä ja kansoista. Kiinnostavimpia ovat n. 30 italialaista. Jotkut ovat siellä pysyvästi, toiset tulevat sinne vain kesäisin.
On myös eräs puolalaisten ryhmä ja he ovat vaikeimmat. Puo­lalaiset ovat vakuuttuneita, että Venäjällä kaiken, mikä on katolista, on oltava puolalaista. He haluaisivat puolalaisen seu­rakunnan. Olisi kuitenkin väärin antaa heille periksi. Helsin­gissä oli puolalaisia pappeja ja kaikilla meni huonosti. Puola­laisten pappien ei koskaan sallita vahingoittaa Suomen kansaa. Suomalaiset eivät pidä puolalaisista eivätkä arvosta heitä. Suomalaisten sivistys on puolalaisia korkeampi. Helsingin puolalaiset eivät erityisesti rakasta omaa kirkkoherraansa, kos­ka hän ei ole puolalainen. En olisi sitä mieltä, että annettaisiin sinne joku puolalainen pappi, koska hänet vedettäisiin mukaan ottamaan osaa juorukerhoihin kirkkoherraa vastaan. Tarvitaan kuitenkin pappia, joka osaisi puolan kieltä ja minä järjestän sen. (…) Suomen luterilaiset antavat vähitellen periksi, niin kuin Norjassa ja Tanskassa, mutta puolalaiset papit eivät ole niitä, jotka saisivat sitä aikaan”.
Isä Dehonilla oli joistakin asioista aivan väärä käsitys. Erässä toisessa kirjeessä mgrs Benignille hän sanoo näin: "Suomi oli liitetty Mohilevin arkkihiippakuntaan siitä syystä, että ainoat katolilaiset olivat puolalaista sukua olevia venäläisen armeijan sotilaita. Kaksi ainoaa pappia olivat sotilaiden kappalaisia, yksi Helsingissä ja toinen Viipurissa. Nyt tilanne on aivan toinen. Helsingissä on olemassa yksi seurakunta ja monella paikka­kunnalla on siviili-katolilaisia. (…) tänne tarvitaan oma uskon­nollinen järjestelmä, joka ei ole riippuvainen Venäjästä. Mo­hilevin ihmiset eivät ymmärrä mitään Suomesta eivätkä ole edes kiinnostuneita siitä. He eivät osaa kieltä, eivät tunne ta­poja eikä kalenteriakaan, koska venäläiset katolilaiset seuraa­vat venäläistä kalenteria ja suomalaisilla on käytössä länsi­mainen (kalenteri). Suomen Kirkon jättäminen Mohilevin administraation alle on sama kuin lamauttaa se syntymästä saak­ka. Eikö olisi hyvä käyttää hyväksi Mohilevin piispain istuin­ten vakanssia? Uskonnon vapaus on Suomessa tosiasia. On tulossa sitä vahvistava laki. Suomella on oma eduskunta ja omat lait. Sillä on myös uskonnollinen itsenäisyys (autono­mia). Helsingissä päätetään suomalaisten uskonnonasioista eikä Pietarissa”.
Näiden tietojen lähteenä on suurelta osiin ollut isä Wilfrid. Hänen tarkoituksensa ja päämääränsä oli varmasti jalo ja suurenmoinen, mutta valitettavasti hänen mielipiteensä, aina­kin joskus, vaikuttavat ahtailta ja annetut tiedot harhaanjohta­vilta.
Kaikista näistä inhimillisistä heikkouksista huolimatta isä Christiersonin aidolla innolla ja isä Dehonin tuella saatiin Suomen katolisen kirkon elämä alkuun ja uuteen valoon.
 
SCJ-pappien tulo
Vuoden 1907 syyskuun 13. pnä Suomeen saapuu ensimmäinen SCJ pappi, isä Johannes van Gijsel ja hän aloittaa työnsä von Christiersonin apulaisena, pyhän Henrikin seurakunnassa, Hel­singissä. Hänestä tulee kirkkoherran uskollinen avustaja ja kirjeenvaihdon perusteella voidaan päätellä, että hän aika pit­kälti omaksui kirkkoherran ja kirkkoherran äidin ajattelutavan.
Tämän alkuvaiheen aikana isä van Gijsel ei onnistunut luo­maan itselleen omaa toimintatapaa eikä pystynyt arviomaan seurakunnan tilannetta omista lähtökohdistaan käsin. Vuonna 1909 (huhtikuussa) Suomeen saapui toinen SCJ­-pappi, isä Buckx, joka alusta asti työskenteli Viipurissa. Voi olla että hänen oman luonteensa ja henkilökohtaisten lahjojen­sa ohella, juuri etäisyys Helsingistä ja mahdollisuus näin jää­dä pois pyhän Henrikin seurakunnan juonitteluista ja taisteluis­ta, antoi hänelle mahdollisuuden kehittyä papiksi, joka osasi tarvittavia kieliä, ymmärsi seurakuntalaistensa hengellisiä tar­peita ja osasi johtaa erilaisia ryhmiä sovussa ja kirkon hyväksi.
Kontaktit äiti Ursula Ledochowskan kanssa johtivat siihen tulokseen, että vuonna 1910 SCJ:n Suomen pikku yhteisö sai kolme pappia lisää. Isä Meijerink saapui Suomeen opiskeltu­aan puolan kieltä Krakovassa ja asettautui pyhän Henrikin seurakuntaan avustamaan isä van Gijselia. Isä Theodor van Heugten tuli suoraan Hollannista ja meni suoraan Ursulii­nisisarten luokse Merentähteen. Samana vuonna, syyskuussa, tuli kolmaskin kanssaveli. Isä Johannes van Hommerich meni myös Merentähteen. Tällä tavalla Suomeen syntyi vähitellen pieni SCJ-kommuniteetti, jonka alueelliseksi esimieheksi nimi­tettiin isä Buckx.
Vuodesta 1906 alkanut kausi on SCJ:n Veljeskunnalle hyvin tärkeä ja erikoinen sen johdosta, että kehittyvä veljeskunta sai uuden työkentän. Silloisten mittapuiden mukaan Suomi kaiken lisäksi oli lähetysmaa. Pitää jälleen vain ihmetellä, kuinka isä Dehon järjestää koko asian – lähettää papit, perustaa kommuniteetin, nimittää esimiehen – nojautumalla ainoastaan van Christiersoniin ja omiin yhteyksiinsä Uskon Levittämisen Kongragatioon.
Ei ole tiedossa, että hän koskaan olisi ottanut yhteyttä Mohilevin hiippakunnan virastoon, vaikkapa vain ilmoittaakseen, että hänen lähettämänsä papit ovat tulossa Suomen alueelle. Mistä tämä johtui?
Onko hän ollut niin isä von Christiersonin persoonallisuuden lumoissa, ettei nähnyt eikä muistanut itsestäänselvyyksiä?
Oliko hän todella vakuut­tunut siitä, että „venäläisten sivistystaso" on niin alhainen, ettei ollut syytä tuhlata kallista aikaa yhteyksien luomiseen?
Hänen kirjeissään siellä täällä tulee esille, että Vatikaanissa ­kiri oikein hyvin tiedettiin, miten vaikeaa asioidenhoito venä­läisten kanssa oli. Mahdotonta on löytää oikeita vastauksia näihin kysymyksiin. Ilmeisesti me emme saa tietää niitä kos­kaan.
 
Oikutteleva yhteistyö
Von Christiersonin ja isä van Gijselin yhteistyön kuherruskuu­kausi on ollut suhteellisen pitkä. Isä Dehonin ja van Gijselin kiijeenvaihdosta käy ilmi, että hirveidenkin pyöritysten kes­kellä isä van Gijsel oli hyvin lojaali Christiersonia kohtaan. Auttoi ja palveli häntä uskollisesti. Kun otetaan huomioon, että Henrikin seurakunnassa oli aina jotakin vireillä, aina joku riita tai taistelu menossa, täytyy nosta hattua isä van Gijselin uskollisuudelle. Hän oli kirkkoherransa tukija kaikissa asioissa. Taloudellisia metkuja, vuokraepäselvyyksiä, liturgisia riitoja, kieliryhmien vaatimuksia, kirkkoherran virasta eroaminen, kappelin avaaminen, oikeudenkäynti – ne ovat vain pitkän vaikeuksien listan alkua, jos yritetään seurata pyhän Henrikin seurakunnan historiaa noina vuosina. Ei ole siis ihme, että herkkähermoinen isä van Gijsel vähitellen sulkeutui ja halusi jäädä sivuun koko tuosta myllerryksestä. Von Christierson huomaa kasvavaa jännityksen ja 3.kesäkuuta 1909 hän kirjoit­taa isä Dehonille: ,,(…)äärimmäisen yliherkkyytensä tähden hän (isä van Gijsel) näkee heikon lähetystyömme kaikki nurjat puolet. Ennen kuin te muodostatte mielipiteenne, teidän olisi hyvä nähdä myös toinen puoli”. Seuraavaksi tulevat erimielisyydet loma-ajoista, lomittamisesta ja lopuksi valtasuhteista­kin. Kirjeessään isä Dehonille (27.7.1909) von Christierson valittaa että isä van Gijsel on käyttäytynyt sopimattomasti. „Hän on antanut minulle ymmärtää isä Buckxin Viipurin tulon jälkeen, että minulla ei ole mitään sanomista heille, koska he muodostavat veljeskunnan ja minä olen vain kirkkoherra”.
Isä Dehonin luottamus von Christiersoniin alkaa myös heilua, kun hän saa Suomea koskevia tietoja muualta kuin Helsingistä. Saapuessaan Viipuriin isä Buckx kirjoittaa esimiehelleen pit­kän kirjelmän, jossa hän kertoo seurakuntalaisen suhtautumi­sesta häneen: „Olen saanut erilaisia myötätunnon osoituksia seurakuntalaisilta. Tärkeimmät puolalaiset ovat tulleet yhdessä lausumaan minut tervetulleeksi ja ovat pyytäneet, että jäisin heidän keskuuteensa. He ovat tarjoutuneet järjestämään kerä­yksen minun ylläpitokustannusteni tukemiseksi. Yksittäiset henkilöt ovat tuoneet oman roponsa. Jokaisessa osastossa soti­laat keräävät rahaa ja pyytävät minulta messua antaen lahjaksi 10 frangia. Olen todella liikuttunut tästä hyväntahtoisuuden osoittamisesta, sillä tähän asti he eivät ole koskaan toimineet tällä tavalla. Saksalaiset ovat tyytyväisiä, että on pappi joka ymmärtää heitä. (…)Sitten pitää mainita puolalaiset. He eivät ole kiihkeitä. Heidän kanssaan voi tulla toimeen. On selvää, että tarvitaan kärsivällisyyttä, jotta heitä ei loukattaisi ”.
Vuoden 1909 heinäkuussa isä Dehon uskaltaa jo esittää oman mielipiteensä rouva von Christiersonin valituksiin, kun tämä jälleen kerran kirjoittaa hänelle puolalaisten häirikköjen vaa­timuksista: „Puolalaiset pitävät kiinni tavoistaan, ja heillä on oikeus siihen, koska kirkko suvaitsee näitä tapoja ja tätä seka­laista liturgiaa, jossa lauletaan kansankielellä. (…) Viipurissa näyttää kaikki sujuvan hyvin. Kaikki tuntuvat tyy­tyväisiltä, puolalaiset ja muutkin. Tuntuu siltä, että isä Buck­xilla ei ole kovin paljon vaikeuksia. Johtuuko se siitä, että hän on antanut puolalaisille riittävän osan liturgiasta, joka on oike­assa suhteessa heidän lukumääräänsä?"
Tuo isä Dehonin selitys ei mennyt perille ja rouva Christierson pysyi omissa asenteissaan. Vielä seuraavana vuonna hän valittaa isä De­honille puolalaisista jotka „eivät halua puolaa puhuvaa pappia vaan puolalaisen papin – he haluavat liturgian laulettuna – tai pikemminkin hoilotettuna puolalaiseen tapaan ja puolalaisilla sävelillä! Sitä he ajavat takaa. Heille ei sovi länsimaiseen ta­paan laulettu messuja adoraatiot. Kuvitelkaapa nyt, rakas isä, sunnuntaimessua latinaksi ja toista messua puolaksi, jossa pap­pi aloittaa uskonnontunnustuksen, credon, ja sitä jatketaan puolalaisella sävelmällä tai laululla!!!" (Todella kauhistutta­vaa!)
Näiden „ongelmien" ohella jännitys ja epäluulot olivat kasva­massa päähenkilöiden välille. Yhteistyö oli yhä hankalampaa ja tuntui jossakin vaiheessa mahdottomalta, koska SCJ-papit oppivat maan kieltä joka päivä paremmin ja samalla ymmär­sivät paremmin myös oman tilanteensa. Isä van Gijsel tulee yhä hermostuneemmaksi ja isä Buckxkin tuntee olevansa puun ja kuoren välissä ja vierailee yhä useammin Hollannissa etsi­mässä hyviä neuvoja ja henkistä rauhaa. Tilanne kiristyy Hel­singin kappelin avaamisen jälkeen, jolloin isä Gijsel odottaa lisää ikävyyksiä ja kirjoittaa (5.6.1910) isä Dehonille: „Täy­tyy katsoa, kuinka kauan me saamme olla rauhassa". Saman vuoden heinäkuussa rouva Christierson sen sijaan kertoo, että „isä Buckx järjestää asiansa isä van Gijselin kanssa eikä osoi­ta mitään kiinnostusta kirkkoherraa kohtaan. Molemmat teke­vät työtä erillään”. Sitten tuli esille että „isä van Gijsel inho­aa Ranskaa ja ranskalaisia ja isä Buckxin kanssa hän haluaisi saada flaamilaisia sisaria. Tällä hetkellä he haluavat antaa osan (taloa, työtä) Helsingissä puolalaisille sisarille, mutta kirkossa ja seurakunnassa ei suostuttu siihen. Nuo meidän pappimme uskovat puolalaisten rehellisyyteen, mutta he käyt­tävät heitä hyväkseen saadakseen pysyvän aseman Suomes­sa”.
Tätä seurasivat erimielisyydet vasta avatun kappelin ka­lustuksesta ja erilaisista esineistä ja vuoden 1910 heinäkuussa isä Dehonille esitetään ehdotus van Gijselin kutsumista takai­siin Hollantiin „lähetystyön hyväksi", mikä oli jo selvä ilmai­su siitä, että alkuperäisestä yhteisymmärryksestä ja sujuvasta yhteistyöstä ovat jäljellä ainoastaan kulissit. Epäonnistuminen oli jo kynnyksellä.
 
Vuoden 1911 murhenäytelmä
Vuonna 1911 tulikin sitten vakava vastoinkäyminen. Jo vuo­den 1910 lopussa asiat olivat sellaisessa vaiheessa, ettei isä Dehonilla ollut enää mitään kiinnostusta von Christiersonin asioihin. Yleensä hän vastasi kirjeisiin hyvin nopeasti ja tällä kertaa hän vastaa 9. syyskuuta 1910 lähetettyyn kirjeeseen vasta lokakuun 30 pnä. Ja vastauskin on hyvin tyly:
 „Rakas pappisveli, jatkan matkaani ja saavun Roomaan tammikuussa. (hän oli silloin Tokiossa). En ole enää ajan tasalla Suomen asioista. Rukoilen teidän puolestanne. Tervehtikää äitiänne. Ystävyydellä L. Dehon".
On erittäin vaikea arvata, mitä oikeastaan oli tapahtunut ja kenen taholta. Menettikö Venäjän Uskontoasioiden Ministeri­virasto kärsivällisyytensä tai vaikuttiko joku muu taho siihen, miten asiat etenivät? Itse tapahtumista ei ole jälkiä tai tähän asti on ollut vaikeaa löytää niitä. Joka tapauksessa – isä De­honin henkilökohtaisessa päiväkirjassa kesäkuun kohdalla on merkintä: „Venäjä karkottaa meidän työntekijämme Suomes­ta”. Se, mitä oli tapahtunut, ei ilmeisesti ollut yllätys isä De­honille.
Vatikaanista silloin tällöin tulleet varoitusmerkit osoittivat selvästi, ettei kaikkea voida hoitaa tavalla, joka siihen asti oli ollut käytössä molemmilla päähenkilöillämme.
Syyskuun 21. pnä vuonna 1909 isä Dehon kirjoittaa von Christiersonille hy­vin selvin sanoin todellisista vaikeuksista: "Luulen, että Pyhä Istuin ei saa helposti aikaan tuloksia venäläisten kanssa. Emme saa antaa periksi, vaan meidän pitää tehdä työtä Suomen hy­väksi, niin kauan kuin meitä ei ajeta pois sieltä”.
Sekä von Christiersonin että isä Dehonin tapa hoitaa asioita suoraan Rooman kautta ottamatta huomioon Pietarin virastoja sekä selvä halveksunta Mohilevia kohtaan, mitä isä von Chris­tierson ei peitellyt, ei ole voinut jäädä Pietarin kirkonvalvojilta huomaamatta. Silloinen tilanne Suomessa, jolloin sekä it­senäistymispyrkimykset että venäläistämispyrkimykset jäl­leen olivat hyvin vahvoja, vaikutti varmasti keisarikunnan hal­lituksen toimenpiteisiin. Katolinen Kirkko ei ollut Venäjän hallitsijoiden suosikkeja, ja pienen helsinkiläisen seurakunnan kiusanteko saattoi pitkittyessään käydä virkailijoiden hermoil­le. Ongelmallisista henkilöistä oli päästävä eroon: SCJ-papit pois maasta, von Christierson kappalaiseksi ja uusi kirkkoherra hänen tilalleen. Näin kaatui jalo projekti, johon myös minun veljeskuntani oli osallistunut.
 
Yhteenveto
Liian paljon väärinkäsityksiä, liian paljon harhaanjohtavia epäluuloja, perusteettomia syytöksiä, eri ryhmittymien toisten­sa vastaan osoittamaa halveksuntaa, inhimilliset heikkoudet ja laskelmointi – kaikki se paha, mikä oli saanut sijansa seura­kuntalaisten sydämissä, kantoi vertaistaan hedelmää. Tutkimattomat ovat Herran polut! Jos missään asiassa, niin juuri tässä tapauksessa, noiden sanojen totuus on tuskallisen oikea!
Katolinen Kirkko Suomessa on tullut Mohilevista riip­pumattomaksi – mutta aivan toisella tavalla kuin sitä alussa toivottiin.
Ranskalaisia pappeja ei tullut seurakuntatyöhön koskaan, puolalaiset papit taas ovat Suomessa ja kaikki inhi­milliset laskelmat ja pelit, vallanhimot ja juonittelut osoittau­tuivat turhiksi ja hedelmättömiksi.
Kun kuunnellaan erilaisia mielipiteitä, kun tarkkaillaan, mitä hiippakunnassa nykyään tapahtuu, tuntuu siltä kuin ajan pyörä olisi taas samassa koh­dassa kuin 100 vuotta sitten.
”Historia magistra vitae” – historia elämän opettajana. Mitä me, Suomen katolilaiset, olemme oppineet omasta historiastamme?



17 marraskuu 2010